• 6.6.2026
• Tiedotteet, Uutiset

Keuruun kaupungin vuonna 1997 perustama Einari Vuorela -runopalkinto annetaan kirjailijalle ansiokkaasta suomenkielisestä runoteoksesta – vuoden 2026 palkintoehdokkaat julkistetaan Annikin Runofestivaaleilla Tampereella

Vuoden 2026 Einari Vuorela -runopalkintoehdokkaat julkistetaan Annikin Runofestivaaleilla Tampereella 6.6. klo 11.45 alkaen. Paikan päälle pääsevät ehdokkaat nähdään myös esiintymislavalla. 8 500 euron tunnustus on huomionosoitus maamme runoilijoille, runolle ja kielelle. Palkinto jaetaan joka kolmas vuosi ja se rahoitetaan Einari Vuorela -rahastosta.

Runopalkinnon kunniapuheenjohtajana toimii professori Anto Leikola. Ehdolle on asetettu vuosina 2023–2025 julkaistut, suomenkieliset runokokoelmat.

Palkintoraati: lehtori Penjami Lehto (puheenjohtaja), kirjailija Johanna Venho ja kriitikko Jukka Koskelainen

Runopalkinnon voittaja julkistetaan Einari Vuorelan seuran järjestämässä Korpirastas-juhlassa Keuruulla 13.9.2026.

Vuoden 2026 runopalkintoehdokkaat

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin (WSOY, 2024)

Onko Anja Erämajan Joku menee aina ensin kirja kuolemasta? On. Mutta enemmän se puhuu elämästä. Listat, roina ja tarpeellinen maanpäällinen tauhka ovat runojen ominta aluetta. ”Äiti katoaa kiihtyvällä vauhdilla, istuu pyörätuolissa, katsoo ohi, olet myöhässä cd-levyinesi, kutiminesi, kukkinesi, olympialaisinesi – ”. Elämisen rikkauteen tartutaan, koska ”maailmassa on vaikka mitä”, simpukankuorista kukallisiin housupukuihin. Kirja alkaa täältä lähtevän äidin hyvästelemisellä, mutta rehahtaa pian vahvaan kasvuun, kun kuoleva liitetään elävän kiertoon ja mullasta rehottavat sekä rikkaruohot että kukat. Runsaus ja tarkkuus ovat ihmeellisesti yhtaikaa mahdollisia. Suurimman surun terän alta runo ojentautuu kohti ja vetäisee mukaan osallistumaan paljouteensa, rakentamaan ja rakastamaan: ”jatkan hokemista, ilo, ilo, ilo.”

Lassi Hyvärinen: Vieras metsä (Poesia, 2024)

Lassi Hyvärisen Vieras metsä onnistuu omaksumaan uusia näkökulmia tutun metsän siimekseen ja sen lävitse. Hyvärinen esittää tiiviiden runokuvien avulla tutun maiseman, lähtee siitä kuitenkin myös oudoille poluille: ”Punainen ilta korahtaa, rannassa leppä / riiputtaa eilisiä korujaan”. Vieras metsä muistuttaa siitä, että kun havaitsemme metsän, meistä ja kulttuuristamme tulee samalla myös osa sitä. ”Kuu ryömii lepikosta / tuuli asettuu lähelle kuin susi / myötätunnon polttamalla niityllä ”. Metsässä kulkeminen ja metsän kokeminen ovat prosesseja – metsä läpäisee meidät ja synnyttää vastavuoroisen suhteen.

Hyvärisen runojen vieraus sisältää paljon tunnistettavaa, ne vain eivät sorru kuluneisiin ilmauksiin vaan katsovat rohkeasti näkyvän takaiseen maisemaan: ”kaukana kaupungin valot / pimeän sähkö selässä”.

Carlos Lievonen: Vain heteitä (Otava, 2024)

Carlos Lievosen Vain heteitä kuvaa idylliä, jossa rakastavaiset täyttyvät toisistaan. Keskiössä on locus amoenus, ihannemaisema puroineen ja niittyineen: luonto läikkyy hurmion keskellä. Traditionsa tuntevassa kokoelmassa rakkausrunouden kuluneet ilmaukset väistyvät tuoreempien tieltä: “Tunnen hävyn / ja tunnen kuinka kesässä kypsyy miljoonittain mansikoita / kuin minulle vain”, rakastettu saapuu paikalle “yhtenä auringon lihaksena” ja “iholle kehkeytyy matala meri, kun suola / ja makea vesi kielellä kohtaavat”. Lievosen runoissa luonto ja eroottisuus hengittävät samaa valoa, mikä elävöittää ilmaisua ja tekee aistillisuudesta juhlaa intiimin kanssakäymisen pelkistyessä kaikkein yksinkertaisimpaan: “Heitämme taas ruhoa vasten ruhoa / ja lihan keskellä syntyy kukkasten kiteitä.”

Pirjo Lyytikäinen: Vanhan metsän elegia (Aviador, 2025)

Pirjo Lyytikäisen Vanhan metsän elegia alkaa toiveikkaasti: metsään lähdetään kori kädessä. “Puiden iholla / kasvaa pieni maailma.” Tarkan havainnon poimiessa ympäristöstä yksityiskohtia välittyy tunne latvojen alla vallitsevan ekosysteemin merkityksellisyydestä: “kun sanot tuuli / sinussa humisee”. Kaikin aistein koettu metsän tuntu enteilee haamukipua, joka valtaa puiden väistyttyä. On “puistatus ennen kaatumista”, kannolla istutaan “haavakossa / kuusipuutossa” ja hakkuuaukiolla on “korissa kesä lähes tyhjä”. Metsän eri aikamuotoja tarkastellessaan Vanhan metsän elegia rakentaa lyyristä puheenvuoroa tehometsätaloutta vastaan. Lyytikäisen runoissa metsät kasvavat muistoiksi, joiden kaihoisissa maisemissa lukija pysähtyy kuuntelemaan: “metsä niin hiljaa / että kuuluu punatulkun vaatimaton vihellys”.

Miia Toivio: Hukka nukka tukka (Teos, 2024)

Punahilkka ja iso paha susi hengailevat taustalla, kun Miia Toivion kokoelmassa Hukka nukka tukka kerrataan satua. Tyttö pääsee nukkumaan susimiehen viereen. Tätä hän on aina toivonut, eikö vaan? Hän on vähän ahtaalla, mutta haluaa kuulla, mitä susi tahtoo sanoa. Tyttö odottaa, että ”Se, joku muu, alkaisi puhua.” Tai: ”Se, joku muu, unelma toisesta.” Julman tarkkanäköisesti runot perkaavat sitä, mitä voi olla rinnakkainelo tai kommunikaatio. Satua kerrotaan, mutta se onkin pelkkiä langanpätkiä, kuten elämäkin. Eikä tyttö itsekään ole pysyä koossa. Toivion runoissa tapaillaan ja opetellaan kieltä kuin siitä löytyisi ainut lohtu. Riimit keinuvat leikissä, syleilyssä, kehtolaulussa. Kun satu ei pysy ehjänä, runo pelastaa. ”Minä kävelin kertomuksesta ulos suopursujen tuoksussa / niin kuin huntuani pidellen, morsiamena.”